Haku tältä sivulta. Asiantuntija- ja väitöskirjatietokannoissa on oma hakutoiminto.

Väitöskirjahaku

Web sisällön esitys

Voit täyttää yhden tai useamman hakukentän. Jos haluat  selata kaikkia tietokannan väitöskirjoja, jätä kaikki kentät tyhjiksi ja paina "Hae". Hakutulos tulee näkyviin sivun alaosaan. Valitsemaasi hakutuloslinkkiä näpäyttämällä saat näkyviin kirjan tarkemmat tiedot ja useimmista myös yhteenvedon. Voit halutessasi vaihtaa hakutuloksen kieltä sivun yläosan kielivalikosta. Asiasanoitus puuttuu monista väitöskirjoista ja siksi asiasanahaku on osin puutteellinen.

publicationSearch
Tekijän nimiTuomaala, Saara
TyyppiVäitöskirja
NimekeTyötätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi. Suomalaisen oppivelvollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaaminen 1921–1939
Julkaisuvuosi2004
YliopistoHelsingin yliopisto
TiedekuntaHumanistinen tiedekunta
Laitos/oppiaineHistoria
JulkaisukieliSuomi
ISBN951-746-655-2
KustantajaSuomalaisen Kirjallisuuden Seura
KustannuspaikkaHelsinki
YhteenvetoSaara Tuomaalan tutkimus tarkastelee suomalaisen oppivelvollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaamista 1920- ja 1930-luvulla. Oppivelvollisuus tuli Suomessa voimaan 1921 ja vaikutti lasten koulunkäyntiin erityisesti maaseudulla. Alakoulun luominen, yläkansakouluverkoston laajeneminen ja jatkokurssien perustaminen sitoivat maalaislapset valtiolliseen kansalaiskasvatukseen. Oppivelvollisuuskoulussa työtätekevistä maalaislapsista pyrittiin kasvattamaan työteliäitä ja puhtautta vaalivia poikia ja tyttöjä. Minkälainen vaikutus sukupuolella, terveydellä ja sosiaalisella asemalla oli kasvatukseen ja koulukokemuksiin? Miten kansakoulussa ilmenivät aikakauden poliittiset jännitteet?

Maalaislapsuus on keskeinen osa suomalaista menneisyyttä, jota on kuitenkin historiantutkimuksessa tarkasteltu marginaalisesti. Saara Tuomaalan poikkitieteellinen tutkimus avaa uudenlaisen tavan tehdä suomalaisen lapsuuden historiaa. Siinä yhdistetään historiantutkimusta feministiseen, kulttuuri- ja yhteiskuntatutkimukseen. Mikropoliittisesti tarkastellaan oppivelvollisuuskoulua ja sen kokemuksia erityisesti kahdessa pitäjässä, keskisuomalaisella Kivijärvellä ja pohjoispohjanmaalaisessa Paavolassa. Kasvatusta ja opetusta lähestytään paitsi kasvattajien asettamista päämääristä, myös kasvatettavien kokemuksina ja muistoina erilaisissa kirjallisissa ja suullisissa lähdeaineistoissa. Lähdeaineistona toimivat pääasiassa 1910- ja 1920-luvulla syntyneiden kivijärveläisten ja paavolalaisten haastattelut 1900-luvulla, koulujen ja kuntien arkistomateriaali sekä aikakauden opetusmateriaali. Erilaisia aineistoja tarkastellaan narratiivisesti, sukupuolihistoriallisesti ja fenomenologisesti moniulotteisina kokemuskertomuksina, viranomaiskertomuksina ja pedagogisina kertomuksina, joista muodostuu tulkinta suomalaisen lapsuuden modernisoitumisesta.

Lasten mikropoliittinen ja sukupuolittava kansalaiskasvatus
Maalaispoikien– ja tyttöjen kansalaistuminen kiteytyy muun muassa puhtaiden ja kirjoittavien käsien keskeisyydessä kansakoulun opetuksessa, koulunkäynnin kannalta tärkeissä kengissä ja niiden puutteessa, ainekirjoituksen eloisissa kokemuskertomuksissa tai omakohtaisia koulumuistoja sävyttävässä naurussa. Ruumiillisen työn ja mallioppimisen vaihtuminen lukukausien ajaksi opettajan sanan valtaan ja pedagogiseen kuriin merkitsi suurta muutosta maalaislasten toiminnassa ja identiteetissä. Heidän arkeensa tuli oppiminen, joka perustui pitkälti istumiselle ja kuuntelemiselle. Lähtökohtana oli aktiivinen luku– ja kirjoitustaito, jotka edellyttivät lasten yksityiskohtaista ruumiillista harjaannuttamista. Myös muusta lapsen liikkumisesta tuli pedagogisesti tavoitteellista, liike liikkeeltä normitettua toimintaa. 1920– ja 1930–luvun kansakoulun opetuksen ja kasvatuksen nähtiin palvelevan ensisijaisesti kansakunnan yhteisöllisiä arvoja ja tavoitteita.

Valtiollisen koulujärjestelmän johdossa olleet virkamiehet ja kotitalousideologiaa muotoilleet naiset halusivat rakentaa kahtiajakautuneesta, punavalkoisesta Suomesta yhtenäisen ja voimakkaan kansakunnan, jota yhdistäisi yli puoluerajojen suomalainen mies– ja naiskansalaisuus. Suomalaisten katsottiin muodostavan erityisen valtioperheen, jonka tuli koostua kunnollisista kodeista. Sukupuolitettu kasvatus ulottui opetusteksteistä koulun tilan ja koululaisten ruumiillisuuden ritualistiseen kontrolliin ja hallintaan. Molempien sukupuolten tuli kasvaa kansallisten rajojen ylläpitäjiksi, poikien maanpuolustajiksi ja tyttöjen yhteisen moraalin vartijoiksi. Kansakoulun opetuksessa sukupuolitetun yksilön ruumista kasvatettiin kansakunnan pienoiskuvaksi ja heijastuspinnaksi. Kansallisen “valkoisen” pedagogiikan ja politiikan rinnalla työläislasten elämään vaikutti työväenliikkeen “punainen” politiikka. Kunkin kansakoulun käytännöt ja kokemukset syntyivät lasten, opettajien, vanhempien ja kyläyhteisöjen välisessä vuorovaikutuksessa. Tässä makro– ja mikropolitiikan risteämiskentässä muodostuivat kivijärveläisten ja paavolalaisten lapsuudenaikaiset, sukupuolittuneet kokemukset ja niitä koskevat kertomukset.

Oppivelvollisuus ja maalaislapsuuden modernisoituminen
Oppivelvollisuus toteutui maaseudulla lopullisesti 1940–luvun kuluessa. Lapset jaettiin ikäryhmiin, jotka perustuivat oppilaiden edistymiselle valtakunnallisen opetussuunnitelman oppiennätysten ja muiden tavoitteiden mukaisesti. Kansakoulun opetuksessa ja kasvatuksessa lapset arvioitiin julkisesti. Heitä verrattiin ikäisiinsä ja siten myös valtakunnalliseen suomalaislapsen normiin. Siten lasten ruumiiseen ja subjektiin kohdistuvan modernin kasvatusprojektin tavoitteet olivat yhtä aikaa yksilöiviä ja yhdenmukaistavia. Modernisoitumisessa maalaislapset kokivat arvojen ja elämänmuotojen metamorfoosin ruumiillisesti ja subjektiivisesti. 1920– ja 1930–luvun kansallisessa pedagogiikassa lapsi ja hänen ympäristönsä liitettiin yhteen ja tulkittiin moraaliseksi maisemaksi, joka oli perustaltaan poliittista. Sakari Topeliuksen Maamme kirja oli keskeinen suomalaiskansallinen teksti, jonka avulla maalaislapsia opetettiin havaitsemaan, ymmärtämään ja muistamaan lapsuuden ympäristöään sekä kertomaan siitä. Kirjan retoriikassa oppiminen vertautuu koulutiehen, joka kulkee kerrostuneen isänmaan ja sitä kuvastavan maiseman halki. Samalla se avautuu suomalaisuuden ja kansalaistumisen monialaisena metaforana. 1900–luvun alun maalaislasten koulutielle olivat tyypillisiä monenlaiset, jopa radikaalit muutokset. Metsäpolku saattoi muuttua tieksi lapsen kouluvuosien aikana. Metsähakkuualueen läpi kansakouluun kulkevassa koululaisessa heijastui suomalaismetsään kuva uudesta, modernista aikakaudesta ja elämänmuodosta. Samanaikaisesti kun lasten koulutie muuttui muutamasta puulajista koostuvaksi talousmetsäksi, heille opetettiin koulussa murteen sijasta yleiskieltä. Maiseman ja kielen yhdenmukaistamista perustettiin kansantaloudellisella järkevyydellä tai modernisoituvan kansakunnan yleisellä edulla. Modernin aikakauden järjestyksessä työvoiman ja raaka-aineen tehokkuus ja joustavuus saavutettiin ajan, tilan ja toiminnan hallinnalla, mikä antoi mallin sekä valtiojohtoisen metsätalouden että peruskoulutuksen järjestämiselle. Yhteistä modernisaation eri ilmenemismuodoille oli yhdenmukaistamisen ohella muutoksen korostaminen ja ennustettavuuden lisääminen.
Tulosta