Väitöskirjassa tutkitaan poliittisen edustuksen sukupuolittumista Suomessa 1900-luvun alun äänioikeustaistelusta vuoden 2006 presidentinvaaleihin. Poliittinen edustus on sukupuolittunut, jos kansanedustajiksi ja ministereiksi valikoituu enimmäkseen toisen sukupuolen edustajia ja/tai jos naisten ja miesten ajatellaan politiikassa edustavan eri asioita. Demokratian kannalta tämä on ongelmallista, jos se johtaa sellaiseen sukupuolen mukaiseen vallanjakoon, jossa toinen sukupuoli on jatkuvasti enemmistönä poliittisissa elimissä ja pitää hallussaan politiikan johtotehtäviä. Juuri näin poliittinen edustus sukupuolittui 1900-luvun Suomessa: naisten keskittyessä hyvinvointipolitiikkaan, miehille jäivät muut poliittiset tehtävät mukaan lukien poliittisen järjestelmän ylimmät, kuten presidentin ja pääministerin, asemat.

Kansanedustuksen subjektista käytyyn määrittelykamppailuun osallistui myös ensimmäisen aallon feminismi (porvarillinen naisasialiike ja sosialidemokraattinen työläisnaisliike). Se riitautti kansanedustuksen subjektin, kansan tahdon, rakentamalla ‘naisten’ poliittisen edustuksen subjektin, naiskansan tahdon, jota vain naiset voivat edustaa. Koko kansan tahtoa eivät voi edustaa vain miehet, kuten naisasianaiset totesivat. Tässä on yhtymäkohta Ranskan 1990-luvun parité -liikkeeseen, jossa naisille pyrittiin luomaan oikeus edustaa yleistahtoa. Tätä oikeutta eivät suomalaiset naiset saaneet, sillä “kansan tahdon sukupuolittuminen” johti käytännössä siihen, että naisten oli vaikea päästä poliittisiin asemiin, joissa edellytettiin yleistahdon tulkintaa. Tämä selittyy sillä, että feminismin subjekti (‘naiset’) rakentui sen saman poliittisen diskurssin puitteissa, joka sulki ‘naisen’ pois politiikasta (yleistahdon tulkitsijoina) niin hegeliläis-snellmanilaisessa kuin liberaalissakin poliittisessa ajattelussa.

Nationalistisen(kin) diskurssin sukupuolittama kansalaisuus sekä henkinen äitiys naiskansalaisten eettisenä toimintaorientaationa sukupuolitti poliittista toimintaa, agendaa ja edustusta ja muodosti äidillis-sosiaalisen toimintapiirin parlamentaarisen politiikan sisään. Tätä sukupuolen mukaista työn- ja vallanjako vahvisti naisliikkeiden ja -järjestöjen maternalistinen agenda. Äidillis-sosiaalinen toimintakenttä, jonka sisällä myös 1900-luvun jälkipuoliskon ‘naisystävällistä’ hyvinvointipolitiikka (esim. lasten päivähoitokysymys) ajettiin, rajasi naisten toimintaa politiikassa lähes koko vuosisadan. Kiista siitä, voiko nainen olla ‘valtiomies’ ja edustaa yleistahtoa (“puhua kansakunnan’ nimissä”) alkoi vasta 1990-luvun presidentinvaalikeskusteluissa, mutta jatkui vielä vuoden 2006 presidentinvaaleissa eli senkin jälkeen kun ensimmäinen nainen oli valittu tasavallan presidentiksi (2000) ja pääministeriksi (2003).