Sukupuolten väliset palkkaerot Suomessa

1900-luvun vaihteessa naisten keskimääräiset vuosipalkat olivat teollisuudessa noin puolet miesten palkoista. Suuret sukupuolten väliset ansioerot johtuivat pääasiassa siitä, että naiset ja miehet tekivät eri töitä silloinkin, kun he toimivat samoilla teollisuuden aloilla. Tuolloin oli kuitenkin yleisenä käytäntönä, että naisille maksettiin myös samasta työstä pienempää palkkaa kuin miehille.

Teollisuuden työntekijöitä koskeva ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus solmittiin vuonna 1945. Siirtyminen työehtosopimuskäytäntöön tapahtui koko maan käsittävien alimmaispalkkasopimusten kautta, mikä nosti erityisesti naisten ansioita. Vuosien 1944 ja 1945 välillä naisten keskituntiansiot suhteessa miesten ansioihin nousivat 10 prosenttiyksikköä, 58 prosentista 68 prosenttiin. Naisten palkkaluokat jäivät tehdyissä työehtosopimuksissa kuitenkin edelleen miesten palkkaluokkia matalammiksi.

Yleislakkovuodesta 1956 lähtien vuoteen 1962 naisten ja miesten väliset palkkaerot kasvoivat teollisuudessa. Ammatillinen järjestäytyminen taantui eri syistä tänä aikana, mikä heikensi ammattiyhdistysliikkeen mahdollisuuksia tehdä matalapalkkaisia naisia suosivia työehtosopimuksia.

Sukupuolten välinen samapalkkaisuuden periaate astui kuvaan vuonna 1962, jolloin Suomi ratifioi Kansainvälisen työjärjestön ILOn samapalkkaisuussopimuksen. Ratifioinnin jälkeisissä teollisuuden työehtosopimuksissa sovittiin, että viimeistään vuoteen 1966 mennessä naisten ja miesten erilliset palkkaryhmittelyt poistetaan. Vuodesta 1962 vuoteen 1978 teollisuudessa työskennelleiden naisten keskituntiansioiden osuus miesten ansioista nousi reippaasti, 66 prosentista 75 prosenttiin.

Sukupuolten väliset keskimääräiset palkkaerot ovat kaventuneet tuskastuttavan hitaasti parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Vuonna 1990 naisten keskimääräiset kuukausiansiot miesten ansioista olivat 79,9 prosenttia. Vuonna 2010 tämä osuus oli vain kaksi prosenttiyksikköä suurempi, 81,9 prosenttia (luvut on laskettu Tilastokeskuksen ansiotasoindeksin mukaan).

Sukupuolten väliset palkkaerot kasvavat iän ja tulotason kasvun myötä

Sukupuolten välisten keskimääräisten palkkaerojen tarkastelussa kaksi piirrettä kiinnittää erityistä huomiota; mitä korkeammista ikä- tai tuloluokista on kyse, sitä suuremmiksi sukupuolten väliset keskimääräiset palkkaerot muodostuvat.

Tällaiset tulokset selittyvät osittain sillä, että naisten työura on lastensaannin vuoksi miehiä katkonaisempi. Perhepoliittisista syistä alle kolmivuotiaiden lasten vanhempien (käytännössä äitien) mahdollisuuksia hoitaa lasta kotona on tuettu taloudellisesti. Työelämässä vallitsevan sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta tällä politiikalla on ollut oma hintansa. Naiset maksavat lapsen syntymän jälkeen pitämistään perhevapaista ”lapsisakon” palattuaan työhön. Perhevapaita pitäneiden äitien palkat jäävät jälkeen työelämässä pysyneiden palkoista.

Äitien suhteellisen palkan heikkeneminen on sitä suurempaa ja pitkäkestoisempaa mitä pidemmän vapaan hän pitää. Hyvätuloiset naiset joutuvat maksamaan lapsensaannista muita naisia enemmän. Miehillä ei lapsensaannista ole vastaavia seurauksia.

Sukupuolten välisten palkkaerojen tuloluokittaisissa tarkasteluissa näkyvät erot heijastavat osaltaan naisten ja miesten urakehityksen eroja. Naisilla on pienempi todennäköisyys saada kaikkein vaativimpia tehtäviä kuin yhtä koulutetuilla ja kokeneilla miehillä. Nykyään johtotehtävissä työskentelevistä palkansaajista kaksi kolmasosaa on miehiä ja vain kolmannes naisia.

Keskimääräiset palkkaerot eivät kerro koko totuutta sukupuolten välisestä tasa-arvosta

Sukupuolten väliset keskimääräiset palkkaerot ovat monen tekijän summa, eikä niiden perusteella voi vetää johtopäätöstä, että samoissa tehtävissä toimivia ja samankaltaiset perusominaisuudet omaavia naisia ja miehiä palkittaisiin työelämässä eri tavoin.

Kaikki kokoaikaisessa työssä olleet palkansaajat kattaneessa vuotta 1998 koskeneessa tilastoanalyysissä noin puolet sukupuolten välisestä 21 prosentin keskimääräisestä kuukausipalkkaerosta havaittiin johtuvan naisten ja miesten erilaisesta valikoitumisesta eri toimialoille ja ammatteihin. Analyysin mukaan valitut taustamuuttujat jättivät selittämättä puolet sukupuolten välisestä havaitusta palkkaerosta. Näiden tulosten pohjalta Suomessa on syntynyt melko vakiintunut näkemys siitä, että sukupuolten välisestä keskimääräisestä 20 prosentin palkkaeroista noin puolta ei pystytä selittämään taustaominaisuuksien eroilla, eli ns. selittämättömän palkkaeron suuruus on noin 10 prosenttia.

Sukupuolten erilainen sijoittuminen eri ammatteihin (segregaatio) selittää noin 30—50 prosenttia sukupuolten välisistä keskimääräisistä palkkaeroista. Segregaatiota kasvattaa myös se, että naiset ja miehet ovat tyypillisesti eri työehtosopimusten piirissä. Tämän ns. horisontaalisen segregaation lisäksi vertikaalinen segregaatio (naisten ja miesten sijoittuminen vaativuudeltaan eritasoisiin tehtäviin) vaikuttaa sukupuolten välisiin keskimääräisiin palkkaeroihin. Teknologiateollisuuden toimihenkilöitä koskeneiden analyysien mukaan vertikaalinen segregaatio selittää noin 50—60 prosenttia sukupuolten välisistä keskimääräisistä palkkaeroista.

Palkkauksen keskeisenä perusteena työn vaativuus

Palkkausjärjestelmäuudistuksia on 1990-luvun puolivälistä lähtien toteutettu Suomessa talouden kaikilla sektoreilla. Niillä on pyritty edistämään samapalkkaisuutta, palkkauksen oikeudenmukaisuutta ja kannustavuutta.

Palkkausjärjestelmäuudistuksissa on korostunut tehtävien vaativuuden (vertikaalinen segregaatio), henkilökohtaisen suoriutumisen ja tulospalkkauksen merkitys palkanmuodostuksessa. Niiden myötä aiemmin tutkimuksen keskiössä ollut ammattiasema sukupuolten välisten palkkaerojen keskeisenä selitystekijänä on menettänyt selitysvoimaansa. Sektoreiden välillä palkkatasossa on kuitenkin edelleen eroja. Naisvaltaisella kuntasektorilla keskimääräinen palkkataso on muita sektoreita matalampi ja korkeapalkkaisten naisten ansiotaso jää kaikkein selkeimmin vastaavien miesten tasoa alemmaksi.

Nykypäivänä (saman toimialan sisällä) palkkatason ja palkkaerojen keskeisimpänä määrittäjänä voidaan pitää työn vaativuutta. Hankittu koulutus ja kertynyt työkokemus ovat tarvittavia edellytyksiä päästä vaativampiin tehtäviin, joskaan ne eivät takaa niihin pääsyä. Yhtä vaativien tehtävien sisällä muodollisen koulutuksen merkitys palkan perusteena on vähentynyt. Sen sijaan työssä hankitulla monipuolisella osaamisella ja pätevyydellä on tehtäviin valikoitumisessa ja palkanmuodostuksessa yhä tärkeämpi rooli. Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta tärkeäksi kysymykseksi nousee erityisesti se, miten tällaisessa toimintaympäristössä pystytään huolehtimaan siitä, että naisilla ja miehillä on samat mahdollisuudet edetä yhtä vaativiin tehtäviin.

Sukupuolten väliset palkkaerot ovat palkkausjärjestelmäuudistusten alkuvaiheessa kaventuneet lähinnä tulojakauman yläpäässä, jossa sukupuolten väliset palkkaerot lähtökohtaisesti ovat olleet muita ryhmiä korkeammat. Matalapalkkaisten ja vähemmän vaativissa tehtävissä olevilla tällaista sukupuolten välisten palkkaerojen kaventumista ei uudistusten tässä vaiheessa vielä ole havaittavissa.

Reija Lilja
2.1.2012

Reija Lilja työskentelee tutkimusjohtajana Palkansaajien tutkimuslaitoksessa. Artikkeli on tiivistetty ja osin muokattu versio kirjoittajan Talous & Yhteiskuntalehden 2011/4 artikkelista ”Pitkän linjan tasa-arvotutkimusta”, 50-56.