Työn ja perheen sovittelua ja erottelua

Kun sosiologit tutkivat 1920- ja 1930-luvulla työntekijämiehiä, antoivat he näiden elämästä kuvan, jossa työ ja perhe olivat kaksi erillistä maailmaa. Miehet näyttivät töistä tullessaan kytkeytyvän kotiin kuin pistotulppa pistorasiaan, ja töihin lähtiessään sitten puolestaan irrottavan itsensä kodista yhtä helposti. Vähän samaan tapaan ajatellaan työpaikoilla yhä: miesten ei odoteta kuljettavan töihin sen paremmin perhehuoliaan kuin perhettä koskevia ilon aiheitakaan. Sen sijaan naisvaltaisissa ammateissa ja naisten keskinäisessä kanssakäymisessä perheasiat ovat mukana myös työpaikalla, kertoo Riikka Kivimäki, jonka väitöskirja tarkastettiin marraskuussa Tampereen yliopistossa.

Työn ja perheen yhteensovittamisen erilaiset tavat näkyvät myös Katja Revon sosiaalipolitiikan väitöskirjassa, jota hän valmistautuu puolustamaan joulukuussa Tampereen yliopistossa.

Vanhemmuus työpaikalla

- Sukupuolten tasa-arvoa haittaa yhä myytti siitä, että vanhemmuus on perheen sisäinen asia, joka ei kuulu työpaikoille, tiivistää Riikka Kivimäki (kuva alla). Siksi hän halusi vaihteeksi tarkastella työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksiä työelämästä käsin.

Kivimäen mukaan sekä miehet että naiset haluavat olla hyviä työntekijöitä. Kun he tekevät päätöksiä vanhempainvapaista, sairaan lapsen hoidosta, kotitöistä ja perheasioiden hoitamisesta työn ohessa, he joutuvat ottamaan huomioon työnjohdon ja työyhteisön odotukset.

Kivimäki analysoi haastattelujen, työpaikoilla tekemiensä havainnointien ja kyselyjen avulla, miten naisten ja miesten vanhemmuus saa tilaa työpaikoilla. Onko työpaikoilla sellaisia arkisia käytäntöjä, jotka joko tukevat tai estävät vanhemmuuden toteuttamista ja vaikuttavat vanhempien keskinäiseen työnjakoon? Näkyykö vanhemmuus ajankäytössä työpaikoilla? Miten miehen tai naisen asema työssä vaikuttaa kotiin ja vanhemmuuteen?

Kivimäki kiinnitti tutkimuksessaan huomiota eri ammattien työkulttuureihin ja erilaisilla työpaikoilla tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Esimerkiksi se, miten yksittäiset miehet ja naiset tekevät perheeseen ja työhön liittyviä ratkaisuja, riippuu paljon siitä, mikä on töissä tavanomaista ja onko työntekijällä tilaa myös epätavanomaisiin ratkaisuihin. Kivimäen haastatteluissa kävi esimerkiksi ilmi, että miesvaltaisilla työpaikoilla eivät kaikki miehet välttämättä edes tiedä, että heillä on oikeus vaikkapa vanhempainvapaisiin, koska työtoverit ja esimiehet eivät rohkaise niitä käyttämään. Pelko epätavanomaisten ratkaisujen negatiivisista vaikutuksista uraan puolestaan ehkäisee tehokkaasti perheasioihin panostamista.

Miesten kesken työpaikoilla ei juurikaan puhuta perheestä, toteaa Kivimäki. Tämä koskee sekä työväenluokkaisissa ammateissa toimivia miehiä että pitkälle koulutettuja ja keskiluokkaisissa asemissa toimivia miehiä. Myöskään miehet ja naiset eivät keskenään yleensä puhu töissä perheestä. Sen sijaan naisvaltaisilla aloilla ja naisten kesken perhe on luonteva puheenaihe. Tästä ovat poikkeuksena Kivimäen aineistossa vain lääkärit, jotka edustavat ammattikuntaa, joka muutenkin keskittyy vuorovaikutuksessaan tiukasti työasioihin.

Kivimäki haastatteli työntekijöitä mies- ja naisvaltaisilla työpaikoilla sekä työpaikoilla, joissa molempia sukupuolia on jotakuinkin yhtä paljon. Lisäksi hän havainnoi työpaikkojen arkea. Osa tutkimusaineistosta kerättiin lomakekyselyillä. Aineistoa Kivimäki kokosi 15 vuoden ajalta työskennelleessään monessa eri tutkimusprojektissa. Tänä aikana työpaikkojen kulttuuri ei näytä juurikaan muuttuneen perheystävällisemmäksi, vaan miesten ja naisten väliset erot työn ja perheen yhteensovittamisessa ovat pysyneet suurina.

- Töpseli ei edelleenkään mene seinään kun työelämässä ja politiikassa olisi tilanne ottaa huomioon isyys ja muut miesten perheasiat, sanoo Kivimäki.

Nykyisin, kun työ kulkee tietotekniikan avulla tekijänsä mukana myös työpaikan ulkopuolelle ja etätyö tuo työt kotiin, näkyy miesten ja naisten työkulttuurien ero edelleen vahvana. Naiset hyödyntävät etätyötä voidakseen hoitaa limittää kotiasiat joustavasti työhön, kun miehet näyttävät tuovan töitä kotiin saadakseen keskittyä niihin rauhassa.

Kaksijakoinen perhepolitiikka

Miltä lapsiperheiden vanhempien arki näyttää, kun sitä katsoo rahan, lastenhoidon ja työssäkäynnin näkökulmista? Ei ihan harmoniselta ja helpolta, väittää Katja Repo (kuva alla). Jännitteitä ei synny vain puolisoiden kesken, vaan jokainen äiti ja isä joutuu perustelemaan ratkaisujaan myös itselleen keskellä ristiriitaisia kulttuurisia paineita. Vanhempainvapaajärjestelmä, julkisesti tuettu päivähoito ja kotihoito lupaavat valinnan vapautta, mutta samalla ne pitävät yllä arjen kannalta hankalia joko-tai -ratkaisuja.

Revon tutkimus koostuu useasta eri aineistosta kirjoitetusta artikkelista ja niiden yhteenvedosta. Useimmissa artikkeleissa aineistona ovat äitien haastattelut. He tasapainottelevat Revon mukaan toisaalta perhekeskeisyyden, toisaalta naisen yksilöllisyyttä korostavan puhetavan välillä. Naiset kertovat erilaisista lastenhoidon ja työelämän järjestelyistä vetoamalla molempiin, vaikkakin erityisesti kotihoidon tuella kotona työskentelevät naiset korostavat familistisia, perheen ja lasten hyvää painottavia arvoja. Toisaalta myös töissä käyvät äidit painottavat sitä, että he järjestävät työnsä niin, että lapset saavat paljon tilaa ja huolenpitoa.

Kaiken kaikkiaan työssäkäynnin ja lapsiperheen arjen yhdistäminen näyttää nykynaisille vaikealta ja stressaavalta. Kotiäitiys tarjoaa tästä näkökulmasta mahdollisuuden elää edes hetki arkea, joka on paremmin hallittavissa ja jossa voi myös nauttia arjen rytmistä. Siksi kotiäitien ratkaisut on syytä tulkita myös työelämän käytäntöjen ja naisten työssäkäynnin ehtojen kritiikkinä. Repo muistuttaa kuitenkin myös siitä, että perheajan ylistäminen kätkee samalla äitien yksinäisyyden, köyhyyden ja sosiaalisesta elämästä eristäytymisen kokemuksia. Niistä puhumiselle ei näytä olevan tilaa tässä ajassa, joka lastaa vastuun valinnoista aina yksilölle.

Naisen ja miehen parisuhteen näkökulmasta kotiäitiyden valinta saattaa merkitä keskinäisten ristiriitojen välttämistä, kun molempien vanhempien ei tarvitse päivittäin sovittaa ankaraksi käyneitä työelämän paineita lasten hoidon ihanteisiinsa. Toisaalta eri sukupuolten tapa puhua rahasta tekee ristiriidat näkyviksi. Vahva kulttuurinen näkemys, että raha täytyy ansaita, voi pudottaa kotiäidin köyhyysloukkuun perheen sisäisessä rahataloudessa. Osa naisista ja miehistä ajatteleekin, että kotiäidin rahaa on vain kotihoidon tuki. Toiset painottavat perheen tulojen ja menojen tasa-arvoisempaa jakamista. Joka tapauksessa pitkällinen kotiäitiys heikentää naisten taloudellista asemaa, eikä tähän ole sosiaalipolitiikassa pystytty tarttumaan.

Valinnan vapaus kätkee alleen epätasa-arvoisia arjen käytäntöjä, tiivistää Repo. Sosiaalipolitiikassa puhutaan aivan liikaa lastenhoidon järjestelyjen muodosta ja liian vähän siitä, mitä hyvää ja huonoa erilaisista ratkaisuista seuraa.

Jos työelämä ei jousta perhetilanteiden mukaan eivät lastenhoidon julkiset järjestelyt mahdollista kuin kokopäiväiseen työn tai kokopäiväisen lastenhoidon, säilyy koti- ja ansioäitiyden välinen mustavalkoinen asetelma naisten ratkaisuissa. Miehet puolestaan jatkavat joustamistaan työelämän vaatimusten, eivät perheen suuntaan. He tekevän pisintä työpäivää juuri silloin, kun lapset ovat pieniä. Vaikka vanhemmuuden tasapuolisempi jakaminen miesten ja naisten kesken on monien vanhempien toive, eivät työelämän eivätkä julkisen hoivapolitiikan ratkaisut sitä tue, tiivistää Repo.

Projektitutkijan arkea

Sekä sosiologi Riikka Kivimäki että sosiaalipoliitikko Katja Repo ovat tehneet väitöskirjansa lukuisissa eri tutkimushankkeissa projektitutkijoina. Molempien tutkimus pohjaakin lukuisille eri aineistoille ja koostuu monista pienemmistä, artikkelinmuotoisista tutkimuksista sekä niiden yhteenvedosta.

Kivimäki työskentelee Työelämän tutkimuskeskuksessa ja on erikoistunut työelämän tasa-arvon ja työn a perheen yhteensovittamisen kysymyksiin. Repo on puolestaan tehnyt töitä erilaisissa hoivaan ja perheeseen liittyvissä projekteissa sosiaalipolitiikan oppiaineessa sosiaalitutkimuksen laitoksella. Molemmilla on kokemusta myös kansainvälisistä tutkimushankkeista. Nyt Repo työskentelee määräaikaisessa opetusvirassa.

Onko projektielämän, oman tutkimuksen, perheen ja muun elämän yhteensovittaminen ollut yksinkertaista, mitä sanotte?

- Työn repaleisuus ja toimeentulon epävarmuus on raastavaa ja stressaavaa, varsinkin kun on pieniä lapsia, sanoo Repo. Perheessä ei kummallakaan vanhemmalla ole pysyvää työsuhdetta. Oman oppimisen ja opetustyön kannalta on kuitenkin ollut hedelmällistä, että on päässyt tutustumaan moniin aiheisiin. Tutkija-opettaja kohtaa saman ongelman kuin muutkin, kun määräaikainen työsuhde loppuu: on vaikea pysyä kiinni työelämässä, jos taloudellisesti realistiset vaihtoehdot ovat vain täysipäiväinen työ tai täysipäiväinen työttömyys.

- Kun ihminen tulee vanhemmaksi, alkaa kylmä kangistaa, kommentoi Riikka Kivimäki loputonta projektielämää, jossa täytyy yhä uudestaan venyä samaan aikaan hakemaan uutta tutkimusrahoitusta kun kirjoittaa edellisen raporttia. - Se että olen tehnyt tätä vuosikausia on kuitenkin merkki siitä, että tykkään työstä. Erityisen innostunut Kivimäki on mahdollisuudesta yhdistää tutkimus ja työpaikkojen kehittämishankkeen, kuten terveydenhuollon työpaikkojen työhyvinvointihankkeessa. - On hienoa kun ihmiset huomaavat, ettei vika olekaan itsessä, vaan kiireessä ja ristiriidoissa kysymys on omaa työpaikkaa laajemmista asioista.

Jaana Vuori, Tampereen yliopisto (jaana.vuori@uta.fi)  

Väitöskirjat e-julkaisuna
Riikka Kivimäki: Vanhemmuus työpaikoilla [PDF]
Katja Repo: Lapsiperheiden arki. Näkökulmina työ, raha ja lastenhoito [PDF]